Vuonna 1998 minun äitini oli vasta 11-vuotias, mutta hyvin itsepintainen sellainen. Lopulta unelma toteutui ja pieni nyytti kannettiin kotiin lokakuisena iltana vuonna 1998. Tuo pieni suuri nyytti nimeltään Roosa oli äidille tosi tosi tärkeä, yhdessä he kasvoivat ensiksi murkkuikäisiksi, sitten hieman vanhemmiksi ja lopulta aikuisiksi. Roosa oli mukana kaikissa elämän käänteissä, luotettavana lohduttajana ja varmana tukijana.
Aikaa kului, Roosa pysyi terveenä mutta askel alkoi jo olla vanhan rouvan askel. Eläinlääkärissä hän kävi tasaisin väliajoin ja sai kovasti kiitosta nuorekkaasta ja terveestä olemuksestaan. Jokaisen kerran jälkeen äiti huokaisi helpotuksesta; vielä ei ollut luopumisen aika. Pelko siitä kuitenkin oli monta vuotta läsnä. Kun on saanut jotain kovin tärkeää, luopumisen hetki tuntuu todella pelottavalta.
Heinäkuussa 2013 tuli luopumisen hetki. Kivulias, surullinen ja lopullinen. Vaikka äiti oli kasvanut isoksi tytöksi, oli myös suru suuruisensa vertainen. Kaipuu ja ikävä kasvukumppania kohtaan on jäänyt osaksi äidin arkea. Koska Roosa oli enemmän kuin koira äidille, halusi hän kulkevan Roosan aina rinnallaan. Siellä hän on, sydämen vieressä:
Koska äiti oli tottunut että muiden karvaisten rakkauspakkauksien joukossa tuhisi kultainen noutaja, hiipi mieleen kuin varkain ajatus pienestä tulevaisuuden toivosta. Puolisen vuotta äiti pähkäili (ja samalla käänsi isän päätä) asiaa ja lopulta vastaan tuli valtavan kaunis kultainen noutaja, jolla kasvoi masussa pieniä pentuja. Lopulta pentujen syntymän myötä muodostui päätös siitä, että rakkaan Luna-cockerin pikkusiskoksi tulee pieni maailmanvalloittaja.
Ensi viikolla tähän aikaan rullataan mattoja, asennetaan portteja ja odotetaan jännityksellä uuden perheenjäsenen saapumista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti